Hetkessä tulee niitä ajatuksia, hetkessä näen itseni siellä, missä ei pitäisi edes olla

En ole kirjoittanut tänne, enkä selittele asiaa. Se on oma asiani.

Riivaaja on löytänyt taas minut, hetken jo ehdinkin ajatella, että se on kadonnut.
Elämänpituinen rakkauteni siis onkin juuri se, mitä pelkäsin. En tahtoisi niin, mutta sitä se on.
Vielä kerran löydän itseni katsomassa oranssinpuhuvaa yötaivasta, ihmettelemässä sitä, pohtimassa iänikuisia kysymyksiä, kuten ´miksi´ tai ´minkä helvetin takia tein niin tai näin ´, asetin itseni väärille urille tai jätin taakseni useat hyvät vaihtoehdot tai kysymykset. Ehkä se on vain perusluonteeni, hukata lahjat, mutta ottaa vastaan loskat.

Kaatakaamme siis maljaa kaikkien kadonneiden muistolle.

Surullinen juhla

Oma henkilökohtainen helvettini on tällä hetkellä valloillaan. Joulun tuloa ei voi estää, eikä parempaa mieltä voi ostaa. Tässä ei ole mitään järkeä. Koko juhlassa.
Olen painunut syvemmälle kuin koskaan. En saa mitään aikaiseksi. Kirjoitukseni ovat tasoltaan tätä luokkaa ja maalaukseni tuntuvat jäävän säännöllisesti kesken. Olen todella tyytymätön itseeni. Aivan täysin.

jooo tarttukaa tiukasti hanuriin

Hedelmällisyyden loisto

Totesin tänään olevani taas täysin väärillä seuduilla. Miksi ikinä annoin itseni edes mennä sellaiseen lankaan, joka lopulta kiertyy selvittämättömäksi solmuksi?
Kostonhimo aiheutti minussa sen, mitä en aikaisemmin ollut havainnut.

Toivon kostoa niin verisesti, että alan taantua lapsen tasolle. Sille tasolle, jolloin äiti antoi neuvonsa ja isä opetti miten surullisissa tilanteissa toimitaan. Olen kadottanut vaistoni tällaisten tilanteiden suhteen, kun mieleni tekee repiä kaikki se hajalle, jota olen epätoivoisesti rakentanut monta vuotta uusien lahjojen toivossa.

Rakkaus ja kosto. Elämä ja aurinko.

Pimeää, vaikka valoisa aamu

"Verta ei voi oksentaa, ainoastaan blandata." - Julma-Henri

Olen hirveän eksyksissä. En jaksa siivota, en jaksa ajatella, en jaksa tyhjentää jääkaappiani (mikä on täynnä mätääntyviä asioita.) Olen vain. Minä ja ansaitsematon rakkaus minun osakseni. Anteeksi Jumala, armo nyt vain sattuu olemaan kiva sana. Ja eikä se sanaleikki oikeasti ihan noin mene.

Nukun. Nukun.

Ilman sitä toivoa. En ole tänään mikään Äiti Teresa, tiedän sen. Mutta en voi sille mitään. En uskalla astua uuteen olemukseen, joka tukisi minun henkilökohtaista kasvuani.

Lapsuuteni ja LSD:n ilot

Työläisten lapseksi sanottiin, kun pienenä kuljin matkani kumisaappaissa. Käytin saappaita, koska halusin omistaa kuivat varpaat. Vanhemmat lapsoset käyttivät lenkkareita vesisateessa ja se oli minusta todella outoa. Miksi he halusivat märät varpaat? Jospa he halusivat pestä varpaitaan vesisateen kautta?

Sodin itseni kanssa, kun valikoin kumisaappaiden ja lenkkareiden välillä. Minä en tiennyt kummat tahtoisin jalkaani laittaa. Oli poutasää, mutta minä yksinkertaisesti pidin kumppareiden ulkomuodosta ja mukavuudesta. Halusin laittaa ne. Mutta en laittanut. Syyllistin itseäni siitä pitkän aikaa.

Siellä minä sitten istuin - kahvilassa lenkkitossujeni kanssa. Katselin niitä välillä ja tunnustelin, sopivatko ne oikeasti minulle. Suutuin ja otin ne pois jaloistani. Olin päättänyt, että minähän en pidä sellaisia. Halusin jotain muuta. Halusin korkokengät, samanlaiset kuin niillä vanhoilla eukoilla, jotka tilasivat aina kahvin mustana. Ei sokeria, ei maitoa, ei kumisaappaita, ei lenkkitossuja. Korkokengät.

Olen kepeällä tuulella. Olen nauttinut päivän lääkitykseni. Aloin siis muistella menneitä. Tämä ei ole minulta tavanomaista tekstiä, mutta olen nostalgisella tuulella. Yhtä hyvin olisin voinut kertoa sienitripeistäni tai viime viikonlopun sekakäytön iloista, mutta en halunnut tehdä sitä nyt.

Sillä,
minäkin olen ollut lapsi joskus. Siis fyysisessä merkityksessä. En ole varma, olenko kehittynyt psyykkisesti aikuisen tasolle.

Menen savukkeelle.

Kauniit kasvoni ja olen hassunhauska