Totesin tänään olevani taas täysin väärillä seuduilla. Miksi ikinä annoin itseni edes mennä sellaiseen lankaan, joka lopulta kiertyy selvittämättömäksi solmuksi?
Kostonhimo aiheutti minussa sen, mitä en aikaisemmin ollut havainnut.
Toivon kostoa niin verisesti, että alan taantua lapsen tasolle. Sille tasolle, jolloin äiti antoi neuvonsa ja isä opetti miten surullisissa tilanteissa toimitaan. Olen kadottanut vaistoni tällaisten tilanteiden suhteen, kun mieleni tekee repiä kaikki se hajalle, jota olen epätoivoisesti rakentanut monta vuotta uusien lahjojen toivossa.
Rakkaus ja kosto. Elämä ja aurinko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti