perjantai 7. toukokuuta 2010

Hetkessä tulee niitä ajatuksia, hetkessä näen itseni siellä, missä ei pitäisi edes olla

En ole kirjoittanut tänne, enkä selittele asiaa. Se on oma asiani.

Riivaaja on löytänyt taas minut, hetken jo ehdinkin ajatella, että se on kadonnut.
Elämänpituinen rakkauteni siis onkin juuri se, mitä pelkäsin. En tahtoisi niin, mutta sitä se on.
Vielä kerran löydän itseni katsomassa oranssinpuhuvaa yötaivasta, ihmettelemässä sitä, pohtimassa iänikuisia kysymyksiä, kuten ´miksi´ tai ´minkä helvetin takia tein niin tai näin ´, asetin itseni väärille urille tai jätin taakseni useat hyvät vaihtoehdot tai kysymykset. Ehkä se on vain perusluonteeni, hukata lahjat, mutta ottaa vastaan loskat.

Kaatakaamme siis maljaa kaikkien kadonneiden muistolle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti